Selasin vuoden 2013 kalenteria, se on kuin aikamatka menneeseen vuoteen. Kalenterimerkintöihin tiivistyy koko menneen vuoden tapahtumat ja fiilikset. Tapanani on säästää vanhat kalenterit, vaikka niitä harvoin palaankaan selailemaan. Viime vuoden kaikki merkinnät koskivat lähes poikkeuksetta raskautta, sitä edeltänyttä aikaa, itse raskausaikaa ja lopulta lapsen saamista syliin saakka. Matka oli pitkä ja raastava, mutta viime vuosi ei onneksi näyttänyt elämän raadollista puolta yhtä rajusti kuin sitä edellinen. Viimeisenä kahtena vuotena tutuiksi tulivat myös ihan uudet termit joihin en olisi ikinä kuvitellut joutuvani tutustumaan; ovulaation induktio, LH, klomifen, IVF, lapsettomuus.
Blogistaniassa stressiä aiheuttanut harharetki surullisen kuuluisaan portaaliin oli päättynyt ja olin päässyt blogeineni takaisin bloggeriin. Tuo reissu sai näkemään bloggaamisen ihan uudessa valossa, se ei ollutkaan kaikille kivaa ja harmitonta ajanvietettä, vaan kylmää bisnestä jossa muilla ihmisillä ei juuri ollut merkitystä. Uskalsin kuitenkin vielä antaa blogiyhteisölle mahdollisuuden ja hyppäsin tunnetun ja luotettavan portaalin alle bloggaamaan, Indiedays Inspirationiin. Oikeassa elämässä sen sijaan ongelmat jatkuivat. Kalenterin tammikuun 2013 merkinnät koostuvat sairaalakäynneistä. Olin sairastellut tosi pitkään, oikeastaan koko vuoden 2012, ja alkuvuodesta 2013 olin siirtynyt hoitoihin Terveystaloon ja sairaalaan. Olimme yrittäneet toista lasta pitkään, takana oli vuonna 2012 kolme keskenmenoa, lukuisat tutkimukset ja lapsettomuushoitojen aloitus. Rankka ajanjakso niin henkisesti kuin fyysisestikin pisti elämän uusiksi ja vei voimat. Kroppa ilmoitti loppuunpalamisesta sairastelulla, se lopulta vihelsi pelin poikki kun itse en osannut. Lääkäri oli todennut tutkimustulosten osoittamat faktat, meidän olisi mahdotonta saada toista lasta luonnollisin keinoin. Elimistöni oli hormoonien heittelystä sekaisin ja kohtuni täysin romuna. Oli tullut puolen vuoden täyskielto raskauden yrittämiseen. Lapsettomuushoidot siirretty TAYSsiin, jonne olimme jääneet odottelemaan kutsua IVF koeputkihoitoihin.
Helmikuussa päätin unohtaa toisen lapsen, tiedossa oli töiden puolesta paljon messuja ja aloin suunnitella häitämme. Toisen lapsen kaipuu ja tuska kolmen vauvan menettämisestä ei ollut enää mielessä jokaisen päivän jokaisena hetkenä ja se oli jo voitto! Sitten saimme kutsun TAYSsiin. Olimme jo ajatelleet että ehkä toista lasta ei ollut tarkoitettukaan meille ja kääntäneet jo ajatukset tuleviin häihin ja muihin juttuihin. Siinä sitten pohdittiin otammeko kutsun vastaan ja aloitamme lapsettomuushoidot uudestaan, tällä kertaa rankemman kautta. Lopulta päätin että katuisin koko loppuelämäni jos joutuisin elämään sen tiedon kanssa että jotakin olisi vielä ollut tehtävissä, viimeinen oljenkorsi oli minulle heitetty enkä olisi siihen tarttunut. Päätimme aloittaa hoidot.
Helmikuun lopulla täyttelin IVF- hoitojen esitietolomakkeita ja jäin kohtaan "viimeisten kuukautisten ajankohta". En ollut kuukautisia merkannut ylös enää aikoihin, miksi olisin, niillä ei ollut enää mitään merkitystä minulle. Raskaustestejä oli edellisvuodelta jäänyt kaappiin pölyttymään, joten päätin lähinnä varoiksi tehdä yhden. Ja toisen. Ja kolmannen. Kaikki positiivisia! IVF hoitojen aloitukseen olisi aikaa enää kolme viikkoa, joten soitin äitiyspolille että mitäs nyt tehdään? Sain kutsun tulla hetimmiten varhaisultraan, lääkäri epäili samaa kuin itsekin, tuulimunaraskaus. Siinä sitten kesken työpäivän pötköttelin sairaalapedillä ja tuskailin jo valmiiksi mielessäni missä ihmeen välissä tuulimunaraskauden keskeytys tehtäisiin, seuraavana viikonloppuna olisi edessä tärkeät työmessut joihin olin lupautunut. Tunnelma huoneessa oli apaattinen ja hiljainen, kaikki tuntuivat ajattelevan samaa; tässä ei olla saamassa hyviä uutisia. Lääkäri ultrasi ja yhtäkkiä epäuskoisena huudahti; "Täällä sykkii oikein pontevasti pieni sydän, elossa ollaan ja hyvissä voimissa!!!" Purskahdin ilosta itkuun, en voinut käsittää kuinka näin oli voinut käydä vaikka sen piti olla mahdotonta?! Lääkäri riemuissaan ilmoitti että nyt voitte heti perua sen IVF hoidon! Tarkkaan seurantaan pääsin heti, takana kun oli esikoisesta raskausmyrkytys ja ennenaikainen synnytys ja sen perään kolme keskenmenoa.
Koko alkuraskausaikaa varjosti pelko tämänkin lapsen menettämisestä. Odotin keskenmenoa koko ajan enkä osannut nauttia odotuksesta. Voin pahoin pelon takia, en niinkään itse raskauden. Harmikseni raskaus alkoi näkyä jo hyvin aikaisessa vaiheessa ja aloin saada töissä asiakkailta onnitteluja. Olivat ihmeissään kun suhtauduin onnitteluihin lähinnä kiusaantuneena ja vihamielisesti. Ajattelivat varmaan että raukka on pamahtanut vahingossa paksuksi, kukaan tuskin oivalsi kuinka paljon pelkäsin lapsen menettämistä ja siksi halusin unohtaa koko raskauden kunnes oltaisiin turvallisilla viikoilla- jos oltaisiin.
Sitten toukokuun alussa alkoi verenvuoto ja kovat kivut. Jouduin sairaalaan. Ultrassa selvisi että lapsivettä on liian vähän, jouduin tiputukseen ja sain luvan nousta sairaalasängystä vain käydäkseni nopeasti vessassa. Näin pyrittiin pelaamaan lisää aikaa pienelle vauvalle, oltiin vasta raskausviikolla 15. Mitään ei siis olisi tehtävissä jos pieni päättäisi poistua kyydistä. Oli äitienpäivän aamu kun heräsin sairaalassa ja romahdin. Kuulin huoneeseeni vastasyntyneiden itkun ja olisin halunnut olla missä tahansa muualla. Hoitaja tuli aamukierrolla vaihtamaan tippapussin, hän oli raskaana. Jo ollessaan lähdössä pois, hän yhtäkkiä palasikin takaisin ja kysyi onko minulla lapsia. Vastasin että on ja ajattelin että noniin, nyt se tulee. Ripitys siitä kuinka minun pitäisi olla kiitollinen siitä että minulla on jo lapsi, eikä vollottaa täällä. Mutta hoitaja totesikin että sillä ei ole mitään merkitystä kuinka monta lasta on vai onko yhtään, jokaisen menetys on kamala kokemus ja sitä saa surra. Lisäksi hän sanoi että hyvin tässä vielä käy, nyt et saa luovuttaa. Vielä on toivoa. Se oli jonkinlainen herätys, tajusin että pelkäämällä koko ajan pahinta en auttaisi itseäni enkä voisi muuttaa asioiden kulkua. Pääsin pois sairaalasta ja vieläkin tarkempaan seurantaan.
Ei mennyt kuin viikko kun jouduin takaisin sairaalaan verenvuodon ja kireiden supistusten vuoksi, ja niin jouduin kevään ja kesän aikana vielä monta kertaa. Jotenkin niitä viikkoja kuitenkin kertyi ja jokaisesta saavutetusta viikosta neuvolassa hurrattiin ja onniteltiin. Sairaalassa lääkäri lateli viikottain tilastotietofaktaa kuinka monen prosentin mahdollisuudet vauvalla olisi selvitä hengissä jos hän syntyisi nyt. Heinäkuussa jäin kesälomalle ja siitä suoraan sairaslomalle jatkuvien supistusten vuoksi, joihin estolääkkeet eivät tehonneet. Kesän aikana aloitimme pihan laiton, puuvajan ja autokatoksen rakentamisen, juhlimme kihlajaisiamme ja esikoisen nelivuotissynttäreitä.
Lopulta tuli syksy ja aloin tosissaan odottaa pikkuista maailmaan. Raskausviikolla 38 lokakuun puolessa välissä heräsin yöllä supistuksiin, jotka eivät aiemmista poiketen laantuneetkaan vaan muuttuivat koko ajan kireämmiksi. Soitimme äitini lapsenvahdiksi esikoiselle ja lähdimme synnärille. Synnytys eteni nopeasti, enkä lopulta ehtinyt saada kivunlievitystä ennen ponnistusvaihetta. Sitten vauhti hidastuikin kun vauva jäi hartioistaan kiinni synnytyskanavaan eikä meinannut syntyä millään. Muistan kun taas yhtäkkiä huone oli täynnä valkotakkista porukkaa niinkuin esikoisenkin synnytyksessä ja vauvan sydänäänet heikkenivät joka supistuksella. Omat voimani olivat jo pitkän ponnistusvaiheen ja kipujen vuoksi aivan loppu ja muistan vain huutaneeni että ottakaa se pois, leikatkaa se heti ulos sieltä! Epätoivoissani ajattelin että näin pitkälle päästiin ja nyt me kuollaan tähän molemmat. Sitten jostakin keräsin viimeiset voimien rippeet ja kohta sain rinnalleni pienen punaisen ruttunaamaisen pojan <3
Siitä eteenpäin loppuvuosi kuluikin sitten pientä ihmettä hämmästellen, rankasta synnytyksestä hitaasti toipuen, ristiäisiä ja joulua järjestellen. Nimen päättäminen ei sitten loppujen lopuksi ollut vaikeaa, kuten vauvan kummitäti totesi: mikä voisikaan olla sopivampi nimi. Sisu :)
Wikipedia kuvaa sisua näin: Sisu on sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa, sinnikkyyttä, lannistumattomuutta. Se kuvaa koko meidän kulunutta vuotta.
Vuosi 2013 antoi jo niin paljon, etten tältä vuodelta toivo muutakuin että saisin pitää kaiken mitä olen saanut. Kulunut vuosi opetti paljon: nöyryyttä elämää kohtaan, arvostusta itseään ja omia voimavarojaan kohtaan, muistutti ystävien ja läheisten tuen tärkeydestä. Se toi myös mukanaan kyynisyyttä ja varautuneisuutta blogistaniaa kohtaan alkuvuoden ja kesän keskustelupalstojen riepottelun myötä. Vaikka virtuaalisesti niskaan satanut paska oli pientä oikean elämän heittelyn rinnalla, se laittoi silti miettimään bloggaamista. Onneksi lukijoista suurin osa kuitenkin on aivan ihania ihmisiä, olisi väärin antaa parin mädän omenan joukossa tuhota koko sadon.
Kun aloitimme lapsettomuushoidot, hetken aikaa pohdin tulisinko kaapista täällä blogissa asian tiimoilta. Kertoisinko hormoonihoitojen sivuvaikutuksista, heräävästä toivosta ja taas musertavasta epätoivosta. Tiedän monen parin kärsivän samasta asiasta, mutta siitä vaietaan edelleen. Omallakin kohdalla häpeä, epäonnistumiset ja suuri suru lopulta saivat pitämään asian omana tietona. Häpesin sitä etten pystynyt pitämään sisälläni lasta, tunsin itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi naisena ja ihmisenä. Maailman luonnollisimmasta asiasta oli tullut maailman vaikein. Hain netistä tieoja ja vertaistukea päivittäin, oli tavallaan helpottavaa huomata ettei ollut asian kanssa yksin. Meitä samasta asiasta kärsiviä oli tuhansia. Meille kävi lopulta hyvin.
Uusi vuosi näyttää miten tämän blogin käy, riittääkö aika, löytyykö blogille se vanha draivi. Niin kauan kuin kokee saavansa bloggaamiselta yhtä paljon kuin antaa, jopa enemmänkin, silloin ollaan hyvillä vesillä :) Uusi vuosi näyttää myös minkälaisilla merkinnöillä vuoden 2014 kalenteri täyttyy. Vuoden vaihde on tunnetusti aikaa, jolloin muutoksia tehdään. Itse päätin ottaa tavoitteeksi karistaa loput 5 raskauskiloa Jutta Gustafsbergin johdolla, näin alkuun. Opetella terveellisemmät ateriarytmit ja aloitella liikuntaa taas pikkuhiljaa hankalan raskauden ja liikuntakiellon jäljiltä. Teittekö te jotakin lupauksia tai tavoitteita vuodelle 2014?
Toivon teille jokaiselle juuri sellaista vuotta kuin itse toivotte! Onnellista ja elämänmakuista :)
<3 Jenni
