Täällä elellään nyt kuulkaa tosi ristiriitaisissa tunnelmissa. En osaa päättää poksauttaisinko hurraa- huutojen saattelemana auki skumppapullon vai ryömisinkö peiton alle itkemään! Tai ehkä teenkin molemmat, tuossa nimenomaisessa järjestyksessä...
Pitkään mietin viitsinkö tästä aiheesta tänne kirjoittaa ollenkaan, suurin osa teistä pitää minua varmaan täysin hulluna, ja onhan se aika mielenvikaista paljastaa julkisesti teille sadoille, blogiani eri kanavia pitkin seuraaville, taas yksi tosi henkilökohtainen ja arka asia.
Mutta, jos yksikin teistä saa tästä postauksesta vertaistukea, kamppailee saman asian ja samojen raastavien tunteiden kanssa, on asia kannattanut. Samalla periaatteella vuoden alussa kerroin
lapsettomuudesta. Kun itse lähdin tätä ongelmaa avaamaan ottamalla googlen kauniiseen käteen, huomasin että meitä saman asian kanssa itkua tuhertavia on satoja.
Meidän Sisu- vauva täytti noin viikko sitten viisi kuukautta ja päätti näin isoksi pojaksi tultuaan lopettaa tissittelyn kokonaan. Joo, nyt saa kyynikot nauraa. Kasvu on poitsulla ollut tosi kovaa viimeisen kuukauden, eikä mun oma maito ole enää aikoihin riittänyt pikkuisen suursyömärin tarpeisiin. Jokin aika mentiin niin, että söi rintaa vain öisin ja juuri päikkäreiltä herättyään, mutta nykyään vaatii pullon myös yöllä. En olisi uskonut, miten koville tämä asia minulla ottaisi. Olen yrittänyt ajatella postitiivisesti, voin nyt ottaa silloin tällöin lasin viiniä ruuan kanssa, vaihtaa karseat imetysliivit oikeasti nätteihin liiveihin ja pukeutua mihin yläosaan vain, enkä valita sitä vain sen mukaan kuinka nopeasti ja helposti saan siitä vedettyä tissit esiin. Ja tärkeintä, vauva kasvaa ja on onnellinen! Kamalampaahan se olisi, jos vauva edelleen olisi tiukasti rinnasta riippuvainen, mutta sieltä ei tulisi mitään. Parempi näin, että tarjontaa olisi, kysyntää ei.
Mutta.
Mä
en vielä selvästikään olisi ollut vielä valmis lopettamaan. Vauvan
rinnalle ottaminen on jotain niin ihanaa, ettei sitä voi selittää
sellaiselle joka ei sitä ole kokenut. Esikoista en pystynyt imettämään
ollenkaan ja siitäkin syystä olin niin onnellinen että kuopuksen kanssa
se vihdoin onnistui. Kun vauva tyytyväisenä rauhoittui ja nukahti
rinnalle, sitä tunnetta on vaikea sanoiksi pukea. Sellaista läheisyyttä
ja yhteenkuuluvuuden tunnetta ei koskaan voi toisen ihmisen kanssa kokea. Koska meidän lapsiluku on
nyt täysi, nämä hetket ovat omalta osaltani loppu. Ei koskaan enää. Nyt
voitaisiinkin siis sanoa, että tämä äiti jäi pahasti koukkuun imetykseen
ja potee nyt raastavia vieroitusoireita!
Mikä tähän sitten johti? Varmasti monikin asia. Kunnon äitinä syytän tietysti itseäni. Kun Sisu oli täyttänyt neljä kuukautta, olin valvonut koko lailla sen neljä kuukautta putkeen. Yöt olivat yhtä tissirallia ja aamuisin saatoin nousta sängystä silmäystäkään nukkuneena ja purskahtaa itkuun jolle ei tullut loppua. Olin suunnattoman väsynyt. Kun Santtu sitten jäi talvilomalle, hän alkoi huolehtia yösyötöistä pullon kanssa, jotta minä sain nukkua. Ja kyllä nukuinkin! Muutama yö saattoi mennä niin, etten havahtunut vauvan nälkä-ääntelyyn kertaakaan, mikä oli ennenkuulumatonta. Kroppani oli tajunnut että nyt joku muu huolehtii, nyt nukutaan univelat pois. Mutta sitten en yhtäkkiä enää kelvannutkaan. Maidon tulo oli jo hetkessä vähentynyt ja poika rakastunut pulloon. Nyt jälkikäteen ajattelen että olisi vaan sinnikkäästi pitänyt jaksaa. Nyt hyvin levänneenä on helppo luulotella että luovutin liian aikaisin. Olen yrittänyt rationaalisesti pohtia miksi helvetissä otan tämän asian näin raskaasti ja henkilökohtaisesti. Miksi tuntuu niin pahalta vaikka kaikki on hyvin?

Oma kroppani ja vauva ovat siis asiasta aivan yhtä mieltä, maidontulo on kysynnän puuttuessa lähes loppunut eikä vauva sitä kaipaa. Äidin korvien väli vain tulee hiukan jälkijunassa! Hetken aikaa yritin maidontuloa ylläpitää pumppaamalla, mutta minulla se ei vain toiminut. En missään vaiheessa ole pumpulla saanut maitoa talteen kuin muutamia hikisiä millejä, silloinkaan kun vauva niistä vielä söi masunsa täyteen. Vitsinä miehelleni heitinkin, että nyt ymmärrän spermanluovuttajia, on vaikea saada mitään aikaiseksi kun yksin mekaanisesti puurtaa purkin kanssa mielessään vain että purkkiin pitää nyt kiireesti saada jotain :D On kokeiltu ihokontaktit, rintakumit, olen juonut litratolkulla vettä ja mammateetä, viimeisenä oljenkortena hankin
sarviapilakapselit. Olen yrittänyt imettää väsynyttä vauvaa, virkeää vauvaa, nälkäistä, kylläistä ja kaikkea siltä väliltä. Noup. Kun ei heru niin ei heru. Ja toisaalta, miksi pitäisi? Kuten sanottu, toinen meistä on asianlaitaan varsin tyytyväinen. Itsekkäistä syistähän mä en vielä olisi valmis luopumaan meidän kahden välisestä jutusta.
Siellä keskustelupalstoilla notkuessani sain selville muutaman asian: Rinnasta kieltäytyminen on todella yleistä 4-5 kuukautisilla vauvoilla. Lähes jokaikinen äiti syyttää siitä itseään ja siitä aiheutuu äideille suunnatonta surua, ikävää ja pahaaoloa. Ja
kaikki me luulemme olevamme asian kanssa yksin,
kaikilla muilla imetys sujuu ja
kaikki vauvat joudutaan lopulta yksivuotiaina vieroittamaan rinnasta. Minussa on jotain pahasti vialla ja olen huono äiti.
Kenenkään muun vauva ei takuulla ole itse itseään vieroittanut alle puolivuotiaana. Joo, eipä.
Ps. Olen pohtinut blogitekstieni otsikointia. Mullahan on tapana otsikoida tekstejä niin, että niistä on usein vaikeaa, jopa mahdotonta päätellä mitä ne pitävät sisällään. Se taas tuottaa hankaluuksia kun lukija etsii vaikkapa googlen kautta tietoa jollakin tietyllä hakusanalla.Tämäkin postaus olisi siis ehkä pitänyt otsikoida "Vieroittakaa äiti rinnasta!" Tai: "Apua! Jäin imetyskoukkuun!" Miten olisi: "Työttömät Tissit"? Toisaalta, voin vain kuvitella hakusanoilla
tissit blogiin päätyneiden pettymyksestä venähtäneet naamat :) Mutta jos nyt kuin ihmeenkaupalla löysit blogiini hakiessasi vertaistukea imetyksen loppumisen aiheuttamaan ahdistukseen, niin olen onnistunut! Täällä ollaan! Samassa veneessä :D Virtuaaliset tsemppihalit kaikille "huonoille" äideille <3
Jenni