{ Muhkeat mokkaruudut }

Kiitos jälleen kaikille edelliseen(kin) postaukseen kommentoineille! Etukäteen hetken pelkäsin saavani niskaani roppakaupalla negatiivista palautetta, mutta ainakin te kaikki puumerkin jättäneet olitte hyvinkin samoilla linjoilla. Oikea elämä ei todellakaan aina ole ruusuilla tanssimista ja yhtä aurinkoa aamusta iltaan, tuntuisi huijaukselta antaa blogissakaan aina sellaista kuvaa. Toisaalta, itsekin tykkään lukea sellaisia "hyvän mielen blogeja", joten jos minulla itselläni ei ole hyvä fiilis ja tiedän etten voi sellaista jakaa teillekään, niin on parempi pitää bloggailusta taukoa.  Kiireessä ja stressaten ei myöskään synny laadukasta sisältöä, sen olen huomannut. Kiitos teille jokaiselle lukijalle, etenkin teille jotka jaksatte ja ehditte käynnistänne niin usein jättää kommentin <3 Tämä bloggailu olisi niin kovin yksinäistä puuhaa ilman teitä.

Nyt siihen mokkapala- reseptiin, jonka tänne jo kertaalleen latasin. Resepti on muuten Instagramin kautta Jonnalta bongattu, kannattaa seurata ihanaista pohjoisen likkaa, jolla on kolme suloista lasta ja inspiroiva mustavalkoinen koti! Jonna löytyy instasta nicillä jonna_nordiccitylife

{ Muhkeat mokkaruudut }

6 kananmunaa

4.5dl sokeria

225g voita tai margariinia

3dl maitoa

3tl vaniljasokeria

4.5tl leivinjauhetta (mitta on oikein, anna mennä vaan!)

4.5rkl aitoa kaakaojauhetta

7.5dl vehnäjauhoja

Kuorrute:

1pkt tomusokeria

1dl vahvaa kahvia kylmänä

1dl aitoa kaakaojauhetta

3tl vaniljasokeria

100g voita tai margariinia

Vaahdota munat ja sokeri. Lisää kuivat aineet ja maito-voisulaseos vuorotellen. Kaada leivinpaperoidulle uunipellille. Paista noin 15min. 200C. Yhdistä kuorrutuksen aineet, viimeisenä joukkoon voisula. Levitä jäähtyneelle pohjalle ja koristele nonparelleilla.

Meillä koko iso pellillinen katosi parempiin suihin! Vein osan myös töihin ja nämä helpot leivokset keräsivät kehuja muunmuassa ihanan kuohkeasta pohjasta ja runsaasta kuorrutuksesta :) Kiitos vielä Jonnalle ohjeesta!

Jenni

Jaksaa, jaksaa!

Piti tulla kirjoittamaan teille postaus mokkapaloista. Pyyhin sen pois. Kirjoitinkin pitkän sekavan pätkän väsyneen äidin ajatuksia. Pyyhin pois senkin. Sillä vaikka tämä onkin minun henkilökohtainen blogini ja käsittelee pääasiassa minun elämääni, olotilani johtuu muista ihmisistä ja olosuhteista joille en voi mitään. Ja jälleen kerran väsymyksen suossa mönkiessäni olin kuitenkin kristallinkirkkaasti tietoinen siitä kuinka etuoikeutettu ja hyväosainen ihminen olen. Onneksi! Mikään ei ole rasittavampaa kuin pikkuasioista kitisevät ihmiset, joilla on oikeasti kaikki hyvin mutta he eivät vain tajua sitä itse.

No mikä sitten sai Kaikki-On-Ihan-Ok-äidin lukittautumaan yksin vessaan itkua tihrustamaan ihan tavallisena torstai-iltana? Pitkään jatkunut valvominen, itkuinen ja kipeä lapsi. Huoli ja väsymys. Stressi hoitamattomista hommista. Muistaisin, että olen nukkunut enemmän kuin neljä tuntia putkeen joskus keväällä 2013. Jos silloinkaan. Pikkuvauva-aikana nyt ei tietenkään nukuta, sehän on selvä. Kun yösyötöt jäivät, alkoi pikkuisen sairastaminen. Korvatulehduksia, hampaiden tuloa, nuhaa, rs-virusta. Ja sitä se on ollut näihin päiviin saakka. Viimeisen korvatulehduksen jälkeen saimme ajan korvien putkitukseen jossa kävimme viime keskiviikkona. Takana on pelkkiin korvatulehduksiin seitsemän antibioottikuuria, joista suurin osa täysin hyödyttömiä, ja pikkuisella kuitenkin ikää vasta vähän reilu vuosi. Nyt toivonkin, että putket pysyvät korvissa ja tulehdukset ovat historiaa. Että me kaikki saisimme nukkua edes sen viisi tuntia putkeen, ilman kipulääketainnutusta.

Väsyneenä äidilläkin luonnollisesti on pinna kireällä. Tuntuu että nyt palattuani töihin, vapaapäivinänä olen hyvin kysyttyä seuraa. Lahkeessani, kainalossani ja hiuksissani roikkuu koko ajan pieni hätääntynyt poikanen. Vessaankaan ei ole yksin menemistä. Iltaisin isin tullessa kotiin, ollaan hetken aikaa kuin mitään ei olisi ollutkaan. Isiä viedään kädestä leikkimään legoilla ja naureskellaan. Äidille tulee epätodellinen olo. Kuvittelinko vain koko päivän kestäneen höykytyksen? Kuvittelinko vain yhä korvissani tinnituksen lailla kaikuvan huutokonsertin, kuvittelinko etten ole tänäänkään ehtinyt itse syömään yhtään mitään? Saako ihan vain äidin läsnäolo lapsen heittäytymään välillä mahdottomaksi?

Iltaisin kun vihdoin olisi aikaa lähteä vaikka jumppaan tai salille, ajatuskin kirkkaista valoista, musiikista ja kehon rääkkäämisestä tuntuu itsemurhalta. Mieluiten sulkeutuisin ihan yksin pimeään huoneeseen ja vain olisin hetken. Ajattelematta, puhumatta, huolehtimatta. Vaikka sitten siellä vessassa paremman puutteessa. Olen luopunut muidenkin blogien lukemisesta, se on tällä hetkellä vain muistutus kuinka hyvin toiset äidit näillä korteilla pelaavat. Kodit ovat siistejä, sängyt pedattuja, lapset kauniisti puettuja ja aikaa riittää töissä käymiseen, opiskeluun, harrastuksiin, bloggailuun ja vaikka mihin (miten te sen oikein teette??). Tulee huono omatunto etten nyt jaksa panostaa parisuhteeseen tai itseeni, en jaksa pohtia urakehitystä enkä itseasiassa yhtään mitään muutakaan. Kun on samat puurolautaselliset ja raejuustot siivonnut kolmannen kerran lattialta, vaativin aivojen ponnistus on leikittely ajatuksella josko jättäisikin seuraavan lattialle lentävän lastin siivoamatta. (En muuten ikinä jättäisi, sillä näen sieluni silmin kuinka siihen läjään menisi seuraavaksi pyörimään lapsi ja sitten saisinkin pyyhkiä lähmät koko talosta...)

Miten sitä sitten paremmin jaksaisi tämän härdellin keskellä? Aiemmin tsemppasin itseäni kofeiinilla pitkin päivää. Kahvin piristävä vaikutus iski kuitenkin vasta keskiyöllä, laittaen sitä ennen minut kaksinkerroin vatsakivuista. Nyttemmin olenkin korvannut lähes kokonaan kahvin aamukahvia lukuunottamatta vihreällä teellä. Kun ennen hain nopeaa energiaa karkeista, yritän nyt korvata sitä pähkinöillä ja hedelmillä. Univaje ja stressi pahentavat nivelkipuja varsinkin nivelrikkoisissa polvissa (siis häh, kuinka vanha mä oikein olen?!), siihen vaivaan yritän jälleen löytää apua kokeilemalla uudestaan orgaanista rikkiä. Opti MSM:n on minulle jo entuudestaan tuttua tavaraa, mutta aiemmin olen käyttänyt sitä luultavasti liian pienellä annostuksella ja kapseloidussa muodossa. Nyt sekoitan rikkikiteet suoraan nesteeseen yhdessä sen imeytymistä parantavan C-vitamiinijauheen kanssa. Tämä väsyneen äidin cocktail on ainakin tosi piristävä, seuraillaan miten tuo apua nivelkipuihin :)

Ja loppuun vielä, kyllä meillä täällä oikeasti menee ihan hyvin. Lapset eivät todellakaan sairasta, itke tai kiukuttele koko aikaa enkä minäkään vollota vessassa läheskään joka päivä. Vielä meillä nauretaan enemmän kuin itketään ja se on hyvä juttu se. Mutta väsymys on siitä jännä juttu, että se vaikuttaa kyllä ihmiseen kokonaisvaltaisesti, eikä mitenkään positiivisella tavalla. Väsyneenä kaikki pikkuasiatkin saavat valtavat mittasuhteet. Loppujen lopuksi en kuitenkaan nykyistä elämääni vaihtaisi elämään ennen lapsia; elämään, jolloin nukuin kun väsytti, söin kun oli nälkä jne. Kyllä senkin elämän aika vielä tulee.

Mut hei, nyt kun tämä on saatu sydämeltä niin kiinnostaisko teitä kuitenkin ne mokkapalat?  :D Jos saisin reseptin ladattua tännekin? Oli muuten sikahyviä! (Jaa mikä dieetti?) ;)

Jenni

Ps. Facebookissa esitettyyn kompakysymykseen vastaus on tietysti: Ei mitenkään. Tai harvakseltaan ja huonosti! :D

Joogavaatteet Lidlistä

Moikka!

Käväisin aamulla pikapikaa Lidlissä tarkoituksenani käydä ostamassa uusi jumppamatto. Tänään myyntiin oli jumppamaton lisäksi tullut kivoja joogaan tarkoitettuja vaatteita. Itseasiassa livenä niin kivoja, että sen jumppamaton lisäksi päivitin joogavarusteitani neljällä uudella topilla ja joogahousuilla!

Hihattomat topit ovat napakoita ja täysin saumattomia, tosi kivan tuntuiset päällä. Ostin vaalean roosan ja meleeratun harmaan. Pitkähihaiset topit ostin samoissa sävyissä, roosa on valmiiksi kietaisumallinen ja tummanharmaa takkimallinen, jonka päät voi sitoa kiinni haluammallaan tavalla. Joogahousut ovat haaremimalliset, joissa on jalkaterän alle menevät "sukat". Housujakin löytyi useassa värissä. Jumppamattoja löytyi tummanharmaana ja violettina fuksianpunaisella koukerokuviolla.

Vinkkaisin vielä Lidlin uudesta houkuttelevasta Deli- osastosta, josta löytyy ihanat salaatit, salaattisekoituspussit, marjarasiat, hedelmäsalaatit ja herkulliset kolmioleivät edullisesti! Itse herkuttelen huomenna töissä kana- caesarsalaatilla :)

 Namaste,

Jenni

Häät, missä mennään?

Pari päivää sitten paikallislehdestä soitettiin ja pyydettiin haastatteluun ensi kesän morsianta. Hetken nieleskeltyäni lupauduin. Haastattelija kysyi onko meillä häissä jotain teemaa, ja että kuvissa voisi sitten käyttää jotain häihin hankittuja juttuja rekvisiittana. Puhelun päätyttyä aloin kelailemaan mitä ihmettä he saisivat minusta irti, sillä eihän minulla ole olemassa mitään häihin liittyvää rekvisiittaa. Pitäisikö olla? En ole askartelijatyyppiä, eikä häihimme todellakaan ole tulossa mitään yön pimeinä tunteina itse askarreltuja, tuskan hien kostuttamia pahvisia pöytäkoristeita. Ja mikä teema? Häidemme teema on...no, häät. Hyvät, kivat, rennon tyylikkäät bileet. Siinäpä teemaa kerrakseen :)

Päästyäni töistä kotiin tajusin että onhan minulla sentään jotain ihan konkreettistakin jo hankittuna. Hääpuku tietysti, mutta siinä en lehtikuvassa ajatellut poseerata ;) Lapsille on häihin jo vaatteet hankittuna. Kaikki ideat ja leikekuvat ovat koneella Pinterestin hääkansiossa, joitakin jo tarpeettomia sormusesitteitäkin vielä löytyi. 

Haastattelu sujui hyvin ja juttua riitti. Kuulemma meillä on jo valmistelut harvinaisen hyvällä mallilla, vaikka itse olenkin ollut muussa luulossa! Ja totta, häiden lähestulkoon kaikki suuret linjavedot ovat selvillä: Kirkko varattu, juhlapaikka varattu, catering varattu, valokuvaaja varattu. Kaasot ja bestmanit valittu. Häiden visuaaliset valinnat tehty. Bändi löydetty ja toivottavasti vielä viikonlopun loppuun mennessä varattu. Hääauto löydetty. Kampaajat varattu. Kaikki elämää tärkeämpi on ylhäällä pienessä mustassa kirjassani ;) Jonka, huomatkaa -ei yhtään askartelijatyyppi- askarteli tarratimanteilla häähenkiseksi.

Olen aina pitänyt itseäni tarkoin harkitsevana ihmisenä, oikeana pilkun viilaajana. Päätöksiä ja valintoja harkitsen usein itseänikin tuskastuttavalla intensiteetillä. Mutta kuitenkin, olen morsian joka osti hääpuvukseen ensimmäisen näkemänsä puvun, vain kuvan perusteella, sovittamatta sitä lainkaan. Sormusta olisin luultavasti arponut ensi kesään saakka, mutta kohtalo puuttui peliin: kyseinen sormus oli viimeinen kappale ja sen valmistus on lopetettu. Myyntikikka kenties, mutta siinä hetkessä tuli testattua onko tämä sellainen sormus jonka todella haluan vai otanko riskin että tämän päivän jälkeen en sitä koskaan enää mistään saa? En ottanut riskiä, se oli minun sormukseni ehdottomasti :)

Haastattelija kysyi oliko vaikeaa koota vieraslista. Toki jouduimme valintoja tekemään, mutta jo kauan sitten päättämämme linjaus pitää edelleen. Haluamme juhlia häitämme sellaisten meille tärkeiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olemme tekemisissä muutenkin. Päätimme myös järjestää lapsettomat häät, joka tuntuu olevan nykyään tunteita kuumentava juttu. Otamme sen riskin, että joku jättää tulematta jos ei saa lapsikatrastaan ottaa mukaan.

Rekvisiitaksi lehtijutun kuvia varten laitoin pöydälle huntuni, joka sitten jotenkin päätyi kuvaustilanteessa päähäni... (kuvamatskua tästä Instagramissa!) Mielenkiinnolla odotan ensi viikon lehteä, voi olla naurussa pitelemistä! Kaiken kukkuraksi kuvaaja unohti ottaa lehteen tarvittavan kasvokuvan ja tuli tänä aamuna sen nappaamaan. Kuvan rajauksen ulkopuolelle jää pohkeissa roikkuva, pää punaisena huutava lapsi, joka ei ymmärtänyt mitä tuo vieras äijä kameroineen täällä tekee ja miksei äiti ota syliin. Kuvassa näkyvä hymy saattaa siis olla ihan pikkuisen väkinäinen :D 

P.s Mitä muuten kertoo mainitusta harkitsevuudestani se tylliunelma, jota en ehdottomasti ensin halunnut ja sitten kuitenkin huomasin omistavani -en mitä tahansa huntua- vaan huikean katedraalimittaisen hunnun? Yksinkertaisen pukeutumistyylin puolestaliputtaja, jonka hääpuvussa on röyhelöitä, tylliä ja pitsiä vaikka muille jakaa... Pidätän siis naisellisen oikeuteni mielenmuutoksiin ;) Sulhasta en kuitenkaan aio vaihtaa!

Tuuliviirimorsian,

Jenni

Kuplaan kadonnut

Moikka!

No eihän se Sisun korvatulehdus mihinkään itsestään parantunut, pääsi äitymään tosi kipeäksi parin seurantapäivän aikana ennen kuurin aloittamista :( Eli en edelleenkään kyllä voi uskoa korvatulehduksen lääkkeettömään paranemiseen! Kamalaa kiduttaa lasta kovilla kivuilla ja väsymyksellä kun kipulääkkeetkään eivät enää lopulta auta. Nyt toivon että selvisimme tästä korvatulehduksesta tällä yhdellä kuurilla eikä niitä tarvitse hakea vielä kahta lisää kuten pahimpina kertoina.

Lueskelin tässä pari päivää sitten tammikuun Trendi-lehteä ja siellä eräs artikkeli kolahti tämän hetkisiin omiin tuntemuksiini kuin nyrkki silmään. Raisa Mattilan Kuplaan kadonneet- jutussa pohdittiin verrattain uutta ilmiötä, itsensä sulkemista hyvän olon kuplaan, silmien ja korvien tietoista ummistamista maailmalla vellovilta kamaluuksilta. Some ja printtimedia pursuavat irtisanomisia, sotaa, pedofiileja, lapsiaan tappavia vanhempia, epätoivoisiin tekoihin ajautuvia ihmisiä. Pikkulapset sairastuvat syöpiin, joita ei ole Suomessa ennen tavattu, kukaan ei osaa hoitaa. Jutussakin todettiin, että siinä missä vielä vähän aikaa sitten ihmiset kantaaottavasti linkittivät mm. Facebookiin uutisia maailman pahuudesta, nyt moni on siirtynyt Facebookista kauniiden ja inspiroivien kuvien virtaan Instagramiin ja Pinterestiin.

Nyt täytyy ihan vähän nolona myöntää, että tässäkin jutussa juuri ne kauniit kuvat (by Riikka Kantinkoski) kiinnittivät huomioni. Olen huomaamattani ottanut ohjenuorakseni Andy Warholin "I never read, I just look at pictures"- sloganin. Koskee lähinnä täynnä sotia ja kuolemaa olevia sanomalehtiä, mutta näköjään olen lipsumassa toteuttamaan sitä käytännössä myös aikakauslehtien puolelle. Mutta olen tyytyväinen että jäin artikkelia lukemaan. Se olisi voinut olla omasta kynästäni. Eikä enää hävetä niin paljon oma pään puskaan työntäminen, en olekaan maailmanahdistukseni kanssa yksin. 

Olen huomannut vain ahdistuvani lukemalla ihmisten kurjista kohtaloista. Ahdistuvani siinä määrin, että luettuani jutun Suomessa harvinaista syöpää sairastavasta pikkuvauvasta, vollotin monta tuntia ja aloin vain pelkäämään omien lasteni puolesta. En kuitenkaan voi maailmaa pelastaa. Voin vain huolehtia mahdollisimman hyvin omista lähimmäisistäni, pitää huolta että perheeni ja minä itse voisimme mahdollismman hyvin ja olisimme onnellisia. Kaikki muu vain kasaantuu harteilleni ja vie elämästä ilon. Paraneeko joku syövästä tai loppuuko nälänhätä jos olen koko ajan onneton? Tai vastaavasti, jos koen olevani iloinen ja tyytyväinen, lietsonko sillä sotia jatkumaan? Tuskin. Omaan mielentilaani se kyllä vaikuttaa ja sitä kautta perheeseeni. Olen onnellinen koska minulla töitä, vaikka joku toinen on työtön. Olen tyytyväinen että olen terve, vaikka joku toinen sairastaa. Tämä ei silti tarkoita että minulta puuttuisi kyky empatiaan. Olen iloinen siksi että minulla menee hyvin, en iloinen siksi että jollakin toisella menee huonommin. Se pieni ero.

Toisaalta, kuten Pekka Haavistokin jutussa toteaa, meillä on velvollisuus tehdä parhaamme muiden auttamiseksi. Mutta millä hinnalla? Oman hyvinvoinnin? Oman jaksamisen ja onnellisuuden?

Kovin pitkään päätä ei siis voi pensaassa pitää. Mutta juuri nyt tuntuu hyvältä vain nuuhkia aamuisin  kainaloon kömpivän unisen pienen lapsen pehmoista niskaa, tuijottaa Pinterestistä inspiroivien kuvien virtaa ja painaa tykkäys- nappia Instagramissa ihanille auringonnousuille ja raakakakuille. Unohtaa hetkeksi uskonnon nimissä lapsia lahtaavat hullut hihhulit, kansanmurhat, ebola, pedofiilit ja nälänhätä. Ja ne syövät, joita kukaan ei osaa hoitaa.

Jenni