2.2.2015

Kuplaan kadonnut




Moikka!

No eihän se Sisun korvatulehdus mihinkään itsestään parantunut, pääsi äitymään tosi kipeäksi parin seurantapäivän aikana ennen kuurin aloittamista :( Eli en edelleenkään kyllä voi uskoa korvatulehduksen lääkkeettömään paranemiseen! Kamalaa kiduttaa lasta kovilla kivuilla ja väsymyksellä kun kipulääkkeetkään eivät enää lopulta auta. Nyt toivon että selvisimme tästä korvatulehduksesta tällä yhdellä kuurilla eikä niitä tarvitse hakea vielä kahta lisää kuten pahimpina kertoina.

Lueskelin tässä pari päivää sitten tammikuun Trendi-lehteä ja siellä eräs artikkeli kolahti tämän hetkisiin omiin tuntemuksiini kuin nyrkki silmään. Raisa Mattilan Kuplaan kadonneet- jutussa pohdittiin verrattain uutta ilmiötä, itsensä sulkemista hyvän olon kuplaan, silmien ja korvien tietoista ummistamista maailmalla vellovilta kamaluuksilta. Some ja printtimedia pursuavat irtisanomisia, sotaa, pedofiileja, lapsiaan tappavia vanhempia, epätoivoisiin tekoihin ajautuvia ihmisiä. Pikkulapset sairastuvat syöpiin, joita ei ole Suomessa ennen tavattu, kukaan ei osaa hoitaa. Jutussakin todettiin, että siinä missä vielä vähän aikaa sitten ihmiset kantaaottavasti linkittivät mm. Facebookiin uutisia maailman pahuudesta, nyt moni on siirtynyt Facebookista kauniiden ja inspiroivien kuvien virtaan Instagramiin ja Pinterestiin.





Nyt täytyy ihan vähän nolona myöntää, että tässäkin jutussa juuri ne kauniit kuvat (by Riikka Kantinkoski) kiinnittivät huomioni. Olen huomaamattani ottanut ohjenuorakseni Andy Warholin "I never read, I just look at pictures"- sloganin. Koskee lähinnä täynnä sotia ja kuolemaa olevia sanomalehtiä, mutta näköjään olen lipsumassa toteuttamaan sitä käytännössä myös aikakauslehtien puolelle. Mutta olen tyytyväinen että jäin artikkelia lukemaan. Se olisi voinut olla omasta kynästäni. Eikä enää hävetä niin paljon oma pään puskaan työntäminen, en olekaan maailmanahdistukseni kanssa yksin. 








Olen huomannut vain ahdistuvani lukemalla ihmisten kurjista kohtaloista. Ahdistuvani siinä määrin, että luettuani jutun Suomessa harvinaista syöpää sairastavasta pikkuvauvasta, vollotin monta tuntia ja aloin vain pelkäämään omien lasteni puolesta. En kuitenkaan voi maailmaa pelastaa. Voin vain huolehtia mahdollisimman hyvin omista lähimmäisistäni, pitää huolta että perheeni ja minä itse voisimme mahdollismman hyvin ja olisimme onnellisia. Kaikki muu vain kasaantuu harteilleni ja vie elämästä ilon. Paraneeko joku syövästä tai loppuuko nälänhätä jos olen koko ajan onneton? Tai vastaavasti, jos koen olevani iloinen ja tyytyväinen, lietsonko sillä sotia jatkumaan? Tuskin. Omaan mielentilaani se kyllä vaikuttaa ja sitä kautta perheeseeni. Olen onnellinen koska minulla töitä, vaikka joku toinen on työtön. Olen tyytyväinen että olen terve, vaikka joku toinen sairastaa. Tämä ei silti tarkoita että minulta puuttuisi kyky empatiaan. Olen iloinen siksi että minulla menee hyvin, en iloinen siksi että jollakin toisella menee huonommin. Se pieni ero.

Toisaalta, kuten Pekka Haavistokin jutussa toteaa, meillä on velvollisuus tehdä parhaamme muiden auttamiseksi. Mutta millä hinnalla? Oman hyvinvoinnin? Oman jaksamisen ja onnellisuuden?




Kovin pitkään päätä ei siis voi pensaassa pitää. Mutta juuri nyt tuntuu hyvältä vain nuuhkia aamuisin  kainaloon kömpivän unisen pienen lapsen pehmoista niskaa, tuijottaa Pinterestistä inspiroivien kuvien virtaa ja painaa tykkäys- nappia Instagramissa ihanille auringonnousuille ja raakakakuille. Unohtaa hetkeksi uskonnon nimissä lapsia lahtaavat hullut hihhulit, kansanmurhat, ebola, pedofiilit ja nälänhätä. Ja ne syövät, joita kukaan ei osaa hoitaa.



Jenni





11 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus! Et ole yksin maailmanahdistuksen kanssa. Täällä toinen puskaan päätänsä työntävä. Se, ettei halua lukea juttuja tai katsoa uutisista kansanmurhia, sotia, sairautta, köyhyyttä ja perhesurmia, ei tarkoita sitä, ettäkö sulkisi silmänsä realiteeteilta. Niitä ei vain yksi pieni ihminen pysty sulattamaan kaikkea ja minä ainakaan pahoittamatta mieltäni. Tiedän kyllä, että niitä asioita tapahtuu, tarviiko minun silti lukea jokainen yksityiskohta ja voida vielä enemmän pahoin? Joskus ohitan kiireesti ikävän otsikon ja etsin katseelleni heti jotain kauniimpaa, parempaa ja onnellisempaa. Kyllä omassa elämässä on välillä surua ja ahdistusta riittämiin. Tällä hetkellä juurikin tuo syöpä, jota kukaan ei osaa parantaa. En tarvitse tähän lastiin enää lisää painoa. Ilo on kuitenkin osattava ja ennen kaikkea pystyttävä ammentamaan muista asioista. Positiivisena on pysyttävä ja keveyttä etsittävä juurikin vaikka sieltä Pinterestistä tai kaverin Facebookin postaamista lomakuvista, vastasyntyneestä vauvasta tai ihanasta koiranpennusta. Kuka korvaisi kympin uutiset "Hyvät uutiset" -lähetyksellä? Täältä heti kannatusta sille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä että meitä on muitakin! :)
      Ja hyvin kiteytit omatkin ajatukseni, tiedän kyllä että pahoja juttuja tapahtuu mutta en vain halua mässäillä niillä ja täyttää niillä mieltäni.
      Voimia sinulle rankan lastin kannatteluun, tuleehan vielä se päivä kun on keveät askeleet <3
      Peukku "Hyvät uutiset"- lähetykselle!! :)

      Poista
  2. Hyvää pohdintaa. Itsekin mietin joskus jotain sohvatyynypostausta laatiessa, kuinka triviaalien asioiden ympärillä se oma elämä pyöriikään. Itse en kuitenkaan edes pysty lukemaan vaikkapa lapsiin kohdistuvasta väkivallasta ahdistumatta aivan täysin. Saan kirjaimellisesti sydämen tykytystä ja hengenahdistusta joskus jopa joistain elokuvista, joissa aihetta sivutaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Joskus olen tietoisesti lykännyt jonkun niin sanotusti turhanpäiväisen sohvatyyny-postauksen julkaisemista, jos uutisissa on esimerkiksi taas kerrottu jostakin kammottavasta perhesurmasta tai pommi-iskusta. Tuntuu tökeröltä postata sellaisessa tilanteessa, pitäisi olla jotain painavaa ja järkevää sanottavaa tuollaisena hetkenä, mutta mitä sellaisessa tilanteessa osaa sanoa? Ei niin mitään.

      Poista
  3. Voih täällä myös yksi ahdistusta negatiivisista kauhuuutisista poteva. Nuo tuonlaiset uutisotsikot joita mainitsit jäävät päähän päiviksi pyörimään ja ahdistunut olo on taattu. Asioita joihin ei voi vaikuttaa on niin paljon, ja niin vähän niitä joihin voi. Nykyään sensuroin itseltäni suosiolla tietyt aiheet ja elän siis nähtävästi omassa onnellisuuskuplassani. Täytyykin etsiä tammikuun Trendi käsiini ja lukea tuo juttu. T. Viivi .. taisi olla ensimmäinen kerta kun tänne kommentoin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti vielä sait käsiisi tammikuun lehden! Se lehti oli hyvin mielenkiintoinen muutenkin :)

      On tosiaan niin vähän mitä itse konkreettisesti voi tehdä jos nyt vaikka maailman tilannetta ajatellaan. Pieniin asioihin voi vaikuttaa, pitää huolta juurikin niistä ihmisistä siinä lähellä. Kuplassa elo ei ole ollenkaan hassumpaa, eikä ilmeisesti niin paheksuttavaakaan! :)

      Poista
  4. Myönnän eläväni onnellisuuden kuplassa, ts. keskityn elämässä asioihin, jotka ovat hyvin ja joista nautin. Koitan kartella jatkuvasti valittavia ihmisiä ja pyrin viettämään aikaa ihmisten kanssa, joiden seurassa tulee hyvä olo. Tämä ei tarkoita sitä, että en näkisi kaikkea pahaa ja ikävää ympärilläni, mutta tiedän, että yksin olen aika heikko korjaamaan maailman epäkohtia. Koitan kuitenkin kanta korteni kekoon siltä osin mitä voin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoilla linjoilla :) Itsekin päätin jo joitakin vuosia sitten etten aio tuhlata elämääni ihmisiin, joista saa vain huonoa energiaa. Valittaviin, selkäänpuukottaviin ja epärehellisiin ihmisiin. Kun kerran niitä tärkeitä ja ihaniakin elämästä löytyy :)

      Poista
  5. Välillä on kyllä ihan pakko työntää pää sinne puskaan, ettei mene ihan elämänilo itseltäkin. Varsinkin kaikki väkivalta ja pahuus lapsia kohtaan saavat aina minut ihan tolaltaan ja jään vellomaan siihen mielentilaan tuntikausiksi. :/ Ei vaan voi käsittää.
    Paranemisia Sisulle! <3 Meidän pikkumies on jo 2v. ja 3kk eikä vielä yhtäkään korvatulehdusta. Toivottavasti ei tulekkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Sisu alkaa olla jo paranemaan päin. Meillä tämä taisi olla Sisun viides vai kuudes korvatulehdus, ja seuraavaksi onkin sitten edessä putkitus. Onneksi olette välttyneet! Meille on korvalääkäri kertonut syyksi osittaisen perinnöllisyyden (olemme miehen kanssa molemmat olleet korvakierrelapsia) ja osasyyksi korvan ahtaan rakenteen. Esikoisella oli sama juttu. Putkitus lopulta auttoi! :)

      Poista
  6. Mä luin kanssa tuon ja samoilla linjoilla mennään. Kaikkeen me ei voida vaikuttaa, tarvitseeko meidän myöskään kaikesta pahasta tietää? Ei tarvitse.
    Eiköhän jokainen tajua ilman median kirjoitteluakin että kaikilla ei mene niin hyvin kun toisilla. Olisi kyllä hirveetä olla töissä jossain uutisissa tai toimittajana, jossa joutuisi pakosta kuulemaan tuollaisia juttuja.

    VastaaPoista

Kaunis kiitos kommentistasi! :)