Meistä jokainen on polku jonnekin

Ette kuulkaa tiedä kuinka kauan olen tätä mielessäni kirjoittanut. Mielessäni, mutta blogin avaamista vältellyt viimeiseen saakka. Kun viimeviikolla luin Karlan postauksen (joka oli kuin omat sekavat ajatukseni olisi joku vihdoin järjestänyt julkaisukelpoisiksi lauseiksi), tajusin etten minäkään voi vain haihtua sanomatta hei. Tai voisin, mutta se ei tuntuisi oikealta. 

Kun avasin ensimmäisen blogini kuusi vuotta sitten vuonna 2009, kirjoitin lähinnä itselleni. Voimia vievä vauvavuosi ja talonrakennusprojekti vaativat kanavan, johon sain purkaa tuntemuksiani ja kirjoittaa muistiin asioita. Blogia seurasivat muutamat ystäväni ja sukulaiseni. Blogin kuvat olivat näin jälkikäteen ajatellen laadultaan kamalia, mutta kirjoitin vapautuneesti ja ilman paineita. Blogeja oli siihen aikaan vain kourallinen, mikä nyt tuntuu uskomattomalta. Ei ollut puhettakaan portaaleista tai kaupallisista yhteistöistä. Blogimaailma muuttui kuitenkin nopeasti ja minunkin pieni blogini sai paljon uusia seuraajia. Jokin kyseenalainen virstanpylväs blogiuralla lienee sekin, että joutuu Vauvapalstalle haukuttavaksi, heh. Silloin viimeistään tajusin, että blogini ei toimikaan kaikille seuraajille sellaisena hyvän fiiliksen kanavana, jollaiseksi sen olin luonut. Se oli joillekin ehtymätön materiaalivarasto irvailla toisen elämällä, ulkonäöllä ja perheellä. Minun elämälläni, minun ulkonäölläni ja perheelläni.

Blogit muuttuivat pian todella laadukkaiksi, niin sisällöltään kuin kuvitukseltaankin ja bloggaustahdin oli oltava todella kova jos tahtoi pitää lukijansa. Itse blogitekstin kirjoittaminen on se vähiten aikaa vievä prosessi koko bloggauksessa. Suurimman osan aikaa vie täydellisten kuvien ottaminen, niiden lataaminen koneelle ja käsitteleminen kuvankäsittelyohjelmilla. Nautin kyllä tästä kaikesta, enhän olisi blogia muuten niin kauan hengissä pitänyt. Koin onnistumisen tunnetta kun sain koodattua blogin näyttämään juuri siltä kuin halusin, tai kun jokin kuva onnistui juuri nappiin. Ensimmäisiin kaupallisiin yhteistyöehdotuksiin suhtauduin epäuskoisesti, kuka nyt haluaisi mainostaa minun pikkublogissa?! Sittemmin aloin itsekin rohkeammin ottaa yhteyttä yrityksiin joiden kanssa halusin tehdä yhteistyötä ja myös reilusti kieltäytyä minulle ehdotetuista yhteistöistä mikäli koin etten pystysi rehellisesti heitä suosittelemaan. Nykyään tuntuu vaikealta erottaa mikä mielipide on bloggaajan oma ja mikä mielipide maksettu. 

En tarkalleen tiedä missä kohtaa rakas ja vapauttava harrastus muuttui joksikin, joka enemmän sitoi ja aiheutti paineita. Sen täytyi tapahtua hiljalleen ja kuin huomaamatta. Sen kuitenkin tiedän mitä siitä luopuminen antoi: viime aikoina olen palannut vanhojen harrastusten pariin, olen muun muassa lukenut paljon kirjoja. Illat olen pyhittänyt rentoutumiselle, istunut viinilasillisen kanssa sohvannurkkaan ja katsellut tallennettuja Wallandereita. Viettänyt aikaa perheen kanssa. Mietiskellyt mitä elämältä haluan. En suorittanut. Se on ollut todella tervetullutta monella tapaa hektisen ja kuluttavan vuoden jälkeen. 

En sulje blogia vielä, pidän oven raollaan. Ehkä palaan jo piankin, ehkä tämä jäi viimeiseksi postaukseksi. Olen blogin kautta saanut tutustua ihaniin ihmisiin, päässyt mukaan yhteistöihin joita ei olisi ollut ilman blogia. Vuorovaikutus teidän lukijoiden kanssa on ollut kuitenkin se paras juttu! Siltä varalta etten enää palaa, sanon tämän nyt: Kiitos tästä matkasta, kivaa oli <3

 Terkuin ja sydämin, Jenni