29.5.2017

Suru ja ikävä.



 Viime viikon torstaina jouduimme jättämään hyvästit meidän Iidalle. Iitu, kääpiömäyräkoiramme, olisi täyttänyt ensi kuussa 14 vuotta. Ajan loppuminen ei tullut yllätyksenä, mutta silti yllättäen. Sitä luulee että aikaa on rajattomasti. Tai ainakin vielä muutama päivä, viikko, kuukausi. Ehdin rapsuttaa vielä huomennakin. Kunnes huomaat, että aika loppuikin tähän. 



Lapset ovat reagoineet suruun kumpikin omalla tavallaan. Kohta kahdeksanvuotias ymmärtää jo kuoleman lopullisuuden, alle neljävuotias tajuaa että perheenjäsen on poissa, mutta ei ehkä ymmärrä kuinka lopullisesti. Kaikilla meillä on ollut fyysisesti paha olo. Kummallinen paino ja kipu vatsassa, vaikea hengittää.

Lapset surevat muistelemalla kaikkia yhteisiä kivoja juttuja Iidan kanssa. Meillä aikuisilla suru ja ikävä on myös raastavaa syyllisyyttä. Olisi pitänyt viettää koiran kanssa enemmän aikaa. Olisi pitänyt huomioida enemmän. Tajusimme että aika kävi vähiin, miksi silti elimme niinkuin sitä olisi ollut loputtomasti tarjolla? Omatuntoa kolkuttelee torstai-illan viimeinen iltalenkki. Jos vain olisin tiennyt, että Iida haistelee tienpientareita viimeistä kertaa koskaan, olisinko hoputtanut kotiin? En todellakaan, olisin antanut nuuhkia vaikka tuntikausia! Miksi minulla oli niin kiire kotiin? Se lenkki jäi meidän viimeiseksi, enkä voi koskaan antaa itselleni anteeksi sitä että hoputin. Entä viimeinen mökkireissu viime viikolta? Ajattelimme ottaa Iidan mukaan, mutta jätimme kuitenkin kotiin. Töissä meni myöhään, tuli niin kiire lähteä. Syyllisyys. Sen kanssa meidän on vain elettävä.



Musertava suru ja ikävä iskee yllättäen, autonratissa kesken työmatkan, keskellä yötä, pyykkejä viikatessa. Ulos katsoessa miettii, miten kukaan voi kuolla kun ulkona kaikki on niin kaunista ja niin täynnä elämää? Vaikka saimme monta yhteistä vuotta, enemmän kuin ennusteiden mukaan olisi edes mahdollista, itsekkäästi olisimme toivoneet lisää.


Jos vain voisin, ottaisin pienen syliin ja rapsuttaisin, silittäisin, kertoisin kuinka paljon rakastan. Anna anteeksi tyttö, anna anteeksi että pidimme sinua itsestäänselvyytenä. Meillä on kaikilla niin hirvittävän kova ikävä.

5 kommenttia:

  1. Ihan tippa tuli silmään, osanottoni <3

    VastaaPoista
  2. Voi mää en kestä, itken tässä työkoneella, kun luin tämän :( Lämpöiset osanotot <3 <3 Tulee niin mieleen marraskuu 2007, kun meidän perheen mäyräkoira kuoli 12,5 vuotiaana. Vaikka en enää asunut kotona, niin lähes joka viikonloppu tultiin käymään. Eetu oli sairastellut kesästä lähtien ja vaikka sitä tosiaan ymmärsi, että aika käy vähiin, niin sitä tottui siihen, että aina tulee seuraava kuukausi, ehkä vielä seuraava kesäkin, seuraava viikko nyt ainakin. Kunnes ei enää tullutkaan. Viimeinen viikonloppu oli jo raskas, toinen väsynyt ja vatsa sekaisin. Muistan kuinka ärsyynnyin, kun piti herätä päästämään ressukka ulos aamuvarhain ja siivota sisällä lattialle tulleet vahingot. Jos olisi tiennyt, että se oli viimeinen päivä, niin olisin voinut valvoa vaikka koko yön silitellen. Voimia ja haleja sinne <3

    VastaaPoista
  3. Lämmin osanotto. ♡ Kaksi rakasta koiraa olen menettänyt, joten tiedän tuon surun määrän. Tyttö-koiramme sairasti sydänvikaa ja viimeinen kesä meni sairauden nopeaa etenemistä seuraten. Se on kamala paikka tehdä se päätös, että nyt on aika tehdä viimeinen palvelus. Pitkään podin syyllisyyttä, että tuliko koira vietyä alunperin oireiden ilmettyä tarpeeksi nopeasti lääkäriin. Jäikö niitä liian pitkäksi aikaa ihmettelemään. Mutta se on normaali reaktio. Koira tuli meille 10-vuotiaana avioeron aiheuttaman huonon tilanteen vuoksi tutusta perheestä, eikä se kerennyt olemaan meillä kuin 2 vuotta. Silti me rakastimme tyttöä niin hirveästi ja vieläkin liki 3 vuoden jälkeen tulee ajatellessa iso ikävä ja pala kurkkuun. Nyt meillä eletään huhtikuussa 15 vuotta täyttäneen koiraherran kanssa leppoisia eläkepäiviä. Yritän joka päivä pitää mielessäni tuon kirjoituksesi siitä, että tästä ajasta pitää nauttia, sillä koskaan ei tiedä paljon sitä vielä on. Hurjasti lämpöisiä ajatuksia sinne. ♡♡♡

    VastaaPoista

Kaunis kiitos kommentistasi! :)