Koska viimeksi kävit metsässä? Metsään lähteminen ei vaadi ihmeitä. No
ehkä kumpparit ja mukavat ulkoiluvaatteet. Tärkeintä on vain lähteä.
Metsässä mieli rauhoittuu, aistit terävöityvät, hengitys syvenee ja
hartiat laskevat. Metsästä löytyy aitoja luonnon ihmeitä, joita ei
tekniikan avulla luoda.
Rakastuin metsään jo lapsena. Vanhempamme veivät minua ja veljeäni metsäretkille usein ja paras leikkipaikkanikin lapsuudessa oli lähimetsä. Olisin voinut viettää siellä aikaa tuntikausia! Joskus otimme metsäretkille mukaan eväät, toisinaan pysähdyimme johonkin uuteen metsään ihan ex tempore. Nämä retket muistan omasta lapsuudestani paremmin kuin mitkään huvipuistoreissut ja ulkomaanmatkat- niin kivoja kuin nekin olivat. En muista ikinä pelänneeni metsässä. Päinvastoin, oloni on siellä aina ollut levollinen ja rauhallinen, onnellinen.
Aikuistuttuani vieraannuin hetkeksi metsästä. Pikkukylän tytölle oli ihmeellistä muuttaa omilleen isoon kaupunkiin ja kuvittelinkin hetken neonvalojen loisteen ja kaupungin sykkeen olevan parasta maailmassa. Minulla on kuitenkin tapana ahdistua liiallisten ärsykkeiden keskellä. Stressaan paljon, muidenkin puolesta. Minusta tulee yliaktiivinen ahdistunut hermokimppu, jonka pinna palaa sekunnissa.
Samaa olen huomannut lapsissani, liialliset ärsykkeet stressaavat heitäkin ja tuloksena on kiukuttelevat ylivilkaat ipanat. Metsässä nuo kaksi ovat kuitenkin toistensa ylimmät ystävät. Käsi
kädessä kiivetään esteiden yli ja yhdessä jaetaan metsän ihmetyksen
aiheet ja syödään sulassa sovussa eväät.
Viimeistään tultuani äidiksi kahdeksan vuotta sitten, löysin uudestaan metsään. Muistan kuinka vaikeina ensimmäisinä vuosina koliikkivauvan ja maitoallergialapsen kaikkensa antaneena äitinä huomasin hakeutuvani omaa aikaa saatuani metsään. Istuin kivellä ja joskus itkin. Se kuitenkin helpotti, siellä ei kenelläkään ollut minua kohtaan mitään vaatimuksia eikä odotuksia. Metsä lohdutti vain olemalla siinä ympärillä. Antoi voimaa. Sinne menin myös lapsen kanssa, ensin vauva kantorepussa ja kun kävely sujui, metsässä kuljettiin yhdessä. Enää ei itketty :)
En koe olevani mikään erähenkinen ihminen, minäkin saan inhonväristyksiä hämähäkeistä. Olen kuitenkin yrittänyt myös lapseni opettaa siihen, että me olemme metsässä vieraina. Aina tervetulleita, mutta kuitenkin metsän eläinten ja hyönteisten kotona. Olemme nähneet monesti muunmuassa käärmeitä, niiden osuttua kohdalle käännytään vain suosiolla eri polulle.
Ollaan opeteltu mitä metsästä saa kerätä ja mihin ei kannata koskea. Ihmetelty, haisteltu ja maisteltu.
Nyt metsissä on luonto kaikkein kauneimmillaan! Ei tarvitse lähteä Lappiin asti kokeakseen metsän väriloistoa, se lähimetsä riittää. Pakatkaa reppuun pienet eväät, pukekaa lämmintä päälle kumpparit jalkaan. Mukaan voi ottaa korin, sillä sieniä ja marjoja on metsissä nyt yllin kyllin.
Vaikka metsässä ei olisi käynyt sitten lapsuuden, sinne on tervetullut koska vain. Muistetaan pitää metsistämme huolta, kaikki mitä sinne viedään, tuodaan myös pois. Roskat kuuluvat roskikseen, eivät metsään. Ne lapsuuden parhaat muistot syntyvät yhdessä tekemisestä. Niitä muistoja ei rahalla osteta. Ei huolta vaikkei tänä vuonna(kaan) budjetti veny Thaimaan matkaan, tai kesällä ei ollutkaan varaa huvipuistoreissuun. Parhaat hoodit löytyy yleensä ihan läheltä.