14.1.2018

Entä jos kaikki onkin ihan hyvin?


Perjantaina töiden jälkeen illalla puolihuolimattomasti Facebookia selatessani törmäsin kuvavirrassa tähän lauseeseen. Oli pakko scrollata takaisin. Jäin tuijottamaan lausetta ja mietin miksi se iskikin niin kovaa.

Minulla on tapana aina näin vuoden vaihteessa käydä itseni kanssa tilinpäätöskeskustelu. Miettiä mihin olen elämässäni tyytyväinen, mitä tuli vuoden aikana saavutettua ja mitä vielä elämältäni haluaisin. Samalla päivitän CV:n ja LinkedIn:n, selaan koulutustarjonnat ja vapaat työpaikat. Siltikin, vaikka olen hyvässä työpaikassa eikä aikani oikeasti tällä hetkellä riittäisi minkään uuden opetteluun. Siinä CVtä päivittäessäni huomasin tietyn kaavan. En ole juurikaan pysynyt paikoillani. Olen kyllä viihtynyt samassa työpaikassa yhtäjaksoisesti yli kymmenen vuotta, mutta aina minulla on ollut noin vuoden parin välein meneillään joku projekti: opiskelu työn ohella, uudet vastuualueet tai uusi vauva. 
Kestän aloillani usein maksimissaan sen pari vuotta. Sitten on pakko saada elämään uusia haasteita, uutta opittavaa. Levottomuus hiipii pikkuhiljaa. Se saa mielen ärtyisäksi ja poissaolevaksi. Mietin jatkuvasti onko valitsemani tie oikea, pitäisikö lähteä vai jäädä, enkä osaa elää hetkessä. Se on raivostuttavaa, stressaavaa ja kuluttavaa elämää. 


Niinpä tuo kuva iski minuun juuri oikealla hetkellä. Entä jos kaikki onkin ihan hyvin? Miksi silti tempoilen joka suuntaan, kunhan vain saisin jonkin suunnan. Kadehdin ihmisiä, jotka ovat löytäneet sen oman juttunsa, eivätkä epäröi sitä yhtään. Minäkin olin joskus sellainen ihminen, mutta asioilla on tapana muuttua. Ja maailmassa tunnetusti vain muutos on pysyvää. En ole kunnianhimoinen ihminen siinä mielessä mihin se usein liitetään. En kaipaa nousukiitoista uraa lasikattojen läpi, haluaisin vain olla onnellinen. Samalla minua ärsyttää oma pelkuruuteni olla tavoittelematta elämää jonka oikeasti haluaisin. Minua pelottaa mitä itsekkäät päätökseni voisivat saada aikaan, minua pelottaa taloudellinen turvattomuus. Pelottaa, että jos putoan, mitä jos kukaan ei olekaan ottamassa kiinni. Olen kysynyt itseltäni mikä on pahinta mitä tästä voisi tapahtua ja yrittänyt mielikuvissani selviytyä siitä. Olen hypännyt ennenkin, silloin pakon edessä ja silloin kävi hyvin. 

Tämä saattaa monesta teistä tuntua ihan pöllöltä. Niin se tuntuu minustakin, mutta en vain mahda ajatuksilleni mitään. Haluan vielä sanoa, että olen äärimmäisen kiitollinen siitä mitä minulla on! Esimerkiksi työpaikka ei tällaisena aikana ole ollenkaan itsestäänselvyys. Tämä oman paikkani hakeminen rajoittuu ainoastaan työelämään, muussa mielessä minulla ei ole mitään tarvetta miettiä mihin kuulun. Viihdyn hektisessä työrytmissä, mutta turhaudun jos en saa tehdä jotakin asiaa loppuun. Olen niitä ihmisiä, jotka voivat sulkea työpaikan oven hyvillä mielin vasta sitten kun jokin aloitettu asia on saatu kunnialla päätökseen. Muuten jatkan niitä töitä vielä unissanikin :) Sama koskee muuten kodin siivousta, minun on ennen nukkumaanmenoa laitettava koti edes suurinpiirtein kuntoon jotta voin seuraavan päivän aloittaa puhtaalta pöydältä. Lelut pois lattialta ja tiskit pois pöydiltä, siinä se. Villakoirien ja sormenjälkien kanssa minun taas on todella helppo elää :)

Onneksi minulla on rinnallani ihmisiä, jotka jaksavat kannustaa ja uskoa minuun silloinkin kun itse uskon vähiten  ❤ Ja tiedättekö, joskus universumi, Facebook tai mikä lienee heittää nenämme eteen ihan selviä merkkejä. Päätökset on kuitenkin tehtävä itse.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kaunis kiitos kommentistasi! :)