23.3.2018

Slow progress is better than no progress




Sanovat että hidaskin kehitys on parempi kuin ei kehitystä ollenkaan, kipukin kuulemma kasvattaa luonnetta. Joskus se kasvattaa vain sarven otsaan! Siitä on nyt reilu kaksi viikkoa kun töissä satutin jalkani. Eilen kävin taas lääkärillä kontrollissa ja tuskailin samalla ääneen kun tuntuu ettei paraneminen etene ollenkaan. Lääkäri latoi eteeni papereita ja kuvia todeten etten taida vieläkään oikeasti ymmärtää kuinka pahasti olen jalkani telonut. Näkyvä avohaava olisi helpompi mieltää vaikeaksi vammaksi, kuin päällisin puolin ehjältä näyttävä koipi. Jalan jänteet ja lihakset ovat kuitenkin ehjän pinnan alla riekaleina. Lihasvammat luokitellaan neljään asteeseen, ykkösasteessa muutama lihassyy on katkennut ja neljännessä asteessa suurin osa lihaksesta on poikki ja faskia revennyt. Oma vammani osuu asteikolla kolmosen ja nelosen väliin. 

Tarkemmin eilen lääkärin kanssa asiaa läpikäydessä tulimme kuitenkin siihen tulokseen että jotain edistystä on tapahtunut. Vieläkään en pysty käyttämään muita kenkiä kuin lyhytvartisia tennareita- ne ovat ainoat kengät jotka saan kenkälusikan avulla ilman apua jalkaan ja jalasta pois- pystyn jo istumaan lyhyitä aikoja myös revenneen lihaksen puoleisella kankulla. Kipulääkkeistä olen luopunut, en siksi etteikö jalka enää särkisi, vaan koska vatsahaavani ärtyi niiden syömisestä niin että ne oli pakko jättää pois. Mutta olen huomannut pärjääväni kivun kanssa. Pystyn jo nukkumaan ilman että herään useita kertoja niin kovaan venytyksen tunteeseen että pelkään jänteen napsahtavan poikki kuin äärimmilleen venytetyn kuminauhan. Venytys tuntuu vaikka jalka olisi rennosti koukussa. 

Hoitona on edelleen vain todella kevyt venyttely kipuun saakka. Käytännössä tämä tällä hetkellä tarkoittaa sitä, että istun lattialla selkä suorana ja jalka suorana, siinä on tarpeeksi venytystä. Ennen sain helposti pään polviin, nyt on tyytyminen tähän. Ontuminen ja rajoittunut liikerata kävellessä ja omituinen asento seistessä ovat saaneet aikaan sen, että koko muukin kroppa kipeytyy vänkyröistä asennoista. Vanha selkävamma on alkanut oireilla, pohkeet kramppaavat ja jopa hartiat ovat ihan jumissa. Ulos en ole uskaltautunut koko tänä aikana, jos ei autosta päiväkotiin ja takaisin klenkkaamista lasketa,  liukastuminen olisi jalan toipumisen kannalta nyt pahinta mitä voisi tapahtua. Kaipaan raitista ilmaa, reipasta kävelyä ja notkeita lihaksia!

Kunhan ensin hitaasti etenevällä venyttelyllä (liian nopeasti etenevä mobilisaatio voi aiheuttaa uudelleen repeämisen) saadaan jänne arpeutumaan ja arpikudos on saavuttanut tarpeeksi hyvän vetolujuuden, heikentynyttä lihasvoimaa aletaan palauttamaan kevyillä kuormituksilla. Aikaa tähän kuluu vielä viikkoja. Käytännössä en tiedä mitä tämä tulee fyysisen työni kannalta tarkoittamaan, milloin pystyn nostamaan kymmenien kilojen painoisia huonekalulaatikoita. Kaiken tämän ajattelu stressaa, enkä osaa keskittyä etenemään päivä kerrallaan. Murehdin jo valmiiksi mitä työtä jatkossa voin tehdä. En koskaan ole ollut kovin kärsivällinen ihminen ja oman heikkouden myöntäminen ottaa aina koville. On turhauttavaa etten pysty johonkin.

Heti kun kuvantamisen jälkeen selvisi miten pahasti jalka oli hajonnut, laitoin hankintalistalle kollageenijauheen ja vahvan C- vitamiinin. Tässä iässä kollageenin muodostus elimistössä on jo heikentynyt ja kollageeni on juuri se rakennusaine jota jänne tarvitsee. C- vitamiini taas edesauttaa kollageenin imeytymistä, joten tällä kombolla on paras vaikutus myös arpikudoksen elastisuuden takaamiseksi. Arpikudos ei kuitenkaan koskaan tule olemaan yhtä kestävä tai yhtä joustava kuin jänne oli ennen vammautumista. Kun vahinko on jo tapahtunut, nyt yritän keskittyä minimoimaan sen vaikutukset. 

 Onneksi lapset pitävät arjessa kiinni, sama ralli pyörii vaikka äiti onkin vähän vajaa ;) Ja kohta myös aika paljon isompi, huh! Olen ahdistuksissani syönyt karkkia ja laiminlyönyt vedenjuonnin, ja tämä yhdistettynä liikkumattomuuteen takaa etten ole rantakunnossa tänäkään kesänä :D

 
Toipilasterkuin, 



2 kommenttia:

  1. Tsemppiä sinne! <3 Voin vaan kuvitella tuon turhautumisen... Mut hei, rantakunto on ollut mullakin tehtävälistalla, mut yhtä huonolta ellei huonommalta näyttää nyt kuin muinakin vuosina. Eikä mulla ole edes mitään muuta syytä kuin laiskuus...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! <3
      No kesä se on taas sitäkin seuraava kesä, eikä sinne rannalle oikeasti koskaan edes ehdi, heh!

      Poista

Kaunis kiitos kommentistasi! :)